SHOTOKAN NIMEN SYNTY

Suomennos kirjasta Gichin Funakoshi:
"Karate-Do My Way of Life",
1956 Kodansha International, 4. painos 1985.
Suomenkielinen käännösteksti © Jarmo Laasanen 

Shotokan sana muodostuu kahdesta osasta, joista jälkimmäinen kan tarkoittaa taloa. Tyylisuunnan nimi on siis tullut sanasta Shoton talo. Seuraavassa katkelmassa Gichin Funakoshin oma kertomus siitä mistä tuo nimi Shoto on saanut alkunsa.

Minulta kysytään usein kuinka tulin ottaneeksi kirjailijanimekseni Shoton, joka sitten päätyi myös uuden salini nimeksi. Japaninkielinen sana shoto tarkoittaa kirjaimellisesti "mäntyjen aaltoilua", joten sillä ei ole erityisen salamyhkäistä tarkoitusta, mutta haluan kuitenkin kertoa miksi tulin valinneeksi juuri sen.

Synnyinkaupunkiani Shuria ja sen linnoituksia ympäröivät kukkulat, joita peittivät Ryukyu-mäntyiset metsiköt ja subtrooppinen kasvillisuus. Yksi niistä oli nimeltään Torao-vuori, jonka omisti paroni Chosuke Ie (josta itse asiassa tuli yksi ensimmäisistä suojelijoistani Tokiossa). Sana torao tarkoittaa tiikerin häntää ja se olikin erityisen sopiva nimi tuolle erittäin kapealle, tiheän puukasvuston peittämälle vuorelle, koska se todellakin kaukaa katsottuna muistutti nimensä lähdettä. Aina kun minulla oli aikaa, menin kävelylle Torao-vuorelle. Joskus tein retken öiseen aikaan kun oli täysikuu tai taivas oli niin sees, että pelkkä tähtitaivaan loisto riitti valaisemaan tietäni. Tällaisina hetkinä, varsinkin jos sattui hieman tuulemaan, saattoi kuulla mäntyjen humisevan ja tuntea syvän, läpitunkemattoman arvoituksen, joka verhoaa kaiken elämän lähdettä. Minulle tuo kohina merkitsi jonkinlaista taivaallista musiikkia.

Runoilijat kautta maailman ovat sepittäneet riimejään mysteeristä, joka puihin ja metsiin sisältyy. Minuakin kiehtoi se lumoava yksinäisyys, jota ne symboloivat. Ehkä rakkauttani luontoon vahvisti seikka, että olin perheeni ainoa lapsi ja lisäksi hyvin heiveröinen ollessani pieni. Olisi kuitenkin liian vahvasti sanottu, jos kutsuisin itseäni yksinäiseksi sudeksi. Joka tapauksessa, en tiennyt mitään parempaa, kun kovien karateharjoituksien jälkeen pääsin yksinäni ulos vaeltelemaan. Silloin kun olin noin kahdenkymmenen ja työskentelin Naha:ssa opettajana, minulla oli tapana mennä säännöllisesti eräälle pitkälle ja kapealle saarelle. Se sijaitsi lahden poukamassa joka tunnettiin aivan loistavasta Okunoyama-nimisestä luonnonpuistosta mahtavine mäntyineen ja suurikokoisine lootuspuineen. Anoa rakennus saarella oli Zen-temppeli. Vielä täälläkin [Tokiossa, suom. huom.] tapaan suunnata kävelyretkeni puiden keskelle.

Noihin aikoihin olin harjoitellut karatea jo muutamia vuosia, ja sitä mukaan kun opin lajia tuntemaan, aloin myös tulla tietoiseksi sen henkisestä luonteesta. Minulle yksinäisyydestä nauttiminen, tuulen puhaltaessa mäntyjen lomitse, näytti olevan erinomainen keino saavuttaa se mielenrauha jonka karate vaatii. Jo lapsuudesta saakka tämä on ollut osa elämääni ja siksi päätin ettei voinut olla parempaa nimeä kuin Shoto, jolla allekirjoittaisin laatimani runot.

Vuosien vierittyä tästä nimestä on tullut luultavasti tunnetumpi kuin siitä jonka vanhempani minulle aikoinaan antoivat. Olen usein huomannut, että jos en käytä Shotoa yhdessä Funakoshi-nimen kanssa, ihmiset eivät tiedä kuka oikeasti on kysymyksessä.