SENSEI KASE PUHUU

Muistiinpanoja keskustelusta Taiji Kasen kanssa Hasseltissa Belgiassa huhtikuussa 2000.

Englanninkielinen alkuperäisteksti © Graham Noble
Suomenkielinen käännösteksti © Jarmo Laasanen

Olen itse asiassa tavannut Taiji Kasen kaksikymmentä vuotta sitten, jolloin minulla oli tilaisuus keskustella hänen kanssaan Shotokan karaten kehityksestä. Se oli kiehtova keskustelu, mutta valitettavasti se kesti vain noin kaksikymmentä minuuttia. Siitä lähtien olen halunnut tavata hänet uudelleen. Kase on oikeastaan nähnyt kaiken… Gichin Funakoshin ja hänen lahjakkaan poikansa Yoshitakan, Shotokan dojon, sodanjälkeisen ajan ja tyylisuuntien välisen kilpailun sekä JKA:n perustamisen… yli 60 vuotta kokemusta karatesta ja muusta budosta.

Uusi tapaaminen otti siis aikaa ja pelkäsin sensei Kasen hiljattaisen sydänkohtauksen tulevan esteeksi tällä kertaa. Kuitenkin, Kasen pidettyä "paluuleirin" Belgiassa toukokuussa 2000, sain järjestettyä tapaamisen hänen kanssaan ja kirjoitan seuraavassa yhteenvedon keskustelustamme.

Taiji Kase syntyi vuonna 1929 ja hän aloitti taistelutaitojen harjoittelun judolla ollessaan kuusivuotias. Kun sitten nuori merivoimien kadetti viisitoistavuotiaana sai käsiinsä Gichin Funakoshin kirjan "Karate-do Kyohan", herätti se hänessä sellaisen kiinnostuksen karateen, joka ei ole koskaan lopahtanut. Hän meni Meijiron kaupunginosaan Tokiossa, jossa Funakoshin Shotokan dojo sijaitsi ja ilmoittautui oppilaaksi. Kun hän sitten näki Yoshitaka Funakoshin harjoittelevan potkutekniikoita (tässä kohdin Kase elehtii "Maegeri – mawashigeri – yokogeri – whoosh! whoosh! whoosh!"), hän oli ihmeissään ja entistä vakuuttuneempi siitä, että halusi oppia tällaista vahvaa taistelutaitoa.
Tuohon aikaan Gichin Funakoshi oli jo lopettanut aktiivisen opettamisen ja jättänyt Shotokan dojon johtajuuden kolmannelle pojalleen Yoshitakalle, joka sai ilmeisesti osoituksena tästä jonkinlaisen virallisen sinetin, jotta hänen asemansa tunnustettaisiin. Gichin saattoi opettaa vielä ajoittain, koska Kase muistaa tilanteen, jossa vanha mestari oli näyttänyt hänelle kuinka nyrkki muodostetaan. Tuo tapa, joka on nykyisin lähes pois käytöstä, oli sama joka esitetään Gichin Funakoshin ensimmäisissä kirjoissa. Siinä etusormen kärkiniveltä ei taivuteta nyrkin sisään, vaan se on suorana peukalon tyven päällä. Seuraavissa harjoituksissa Yoshitaka huomasi tämän ja kysyi Kaselta, kuka oli opettanut häntä muodostamaan nyrkin noin. Pienen epäröinnin jälkeen Kase vastasi, että oli oppinut sen hänen isältään. "Minun isänikö opetti sinulle tuon?" oli Yoshitaka vielä kysynyt, ennen kuin korjasi Kasen nyrkin ja valisti, että tuo tapa oli maanviljelijöiden karatea. Kaiken tuon hän teki kuitenkin hyväntahtoisesti ja pilke silmäkulmassaan.

Yoshitaka oli Shotokan dojon pääopettaja, mutta häntä avustivat vanhemmat oppilaat Genshin Hironishi (joka oli palannut joitakin vuosia sitten Kiinan sotatantereelta) sekä Yoshiaki Hayashi (joka oli mallina Karate-do Nyomon kirjan Ten no katassa 1943) ja Wado Uemura. Shigeru Egami, joka oli myös Shotokan-tyylin johtavia tähtiä, oli palannut takaisin Kyushulle hoitamaan perheensä liiketoimia. Egami oli kohtuullisen rikas mies, koska heidän yrityksensä kukoisti hyvin sodan aikana työllistäen sata ihmistä. Heidän liikkeensä ajautui kuitenkin vaikeuksiin sodan päätyttyä. Joka tapauksessa tämä piti Egamin Kyushulla, josta hän ajoittain vieraili lyhyitä jaksoja Tokiossa harjoittelemassa Yoshitakan kanssa. Yoshitakasta ja Egamista on säilynyt 1930-luvun lopulla otettuja kuvasarjoja, joita on julkaistu monissa paikoissa. Kun näytin muutamia näistä Kaselle, hän sanoi niiden otetun joitakin aikoja ennen kuin hän aloitti Shotokan dojolla. Yoshitaka oli kuulemma hieman tukevammassa kunnossa ja hänen vatsansa erottui selvästi niinä aikoina, jolloin Kase hänet tunsi. Yoshitaka ei ollut kookas tai lihaksikas, mutta hänellä oli kyky käyttää koko kehoaan, joka teki hänen karatestaan hyvin vahvaa. Yoshitakan tyyli oli "nopeutta ja voimaa".

Vaikka Yoshitaka näytti pintapuolisesti hyväkuntoiselta, hän oli kärsinyt tuberkuloosista jo lapsesta saakka. Itse asiassa Kase kertoi, että Yoshitakalle oli annettu ymmärtää ettei hän tulisi näkemään 20-vuotispäiväänsä. Omaksi hämmästyksekseen hän kuitenkin täytti 20, sitten 21 ja vielä 22. Hän antoi kunnian tästä, tai ainakin osan siitä, karateharjoittelulleen. Kase arvioi Yoshitakaa kuitenkin vainonneen ajatuksen siitä, että hän saattaisi minä päivänä hyvänsä sairastua vakavasti ja kuolla. Genshin Hironishi oli kertonut Kaselle, että vaikka Yoshitaka opetti viimeisinä vuosinaan, hänen oli nukuttava tai levättävä koko päivä kootakseen voimansa illan harjoituksia varten.

Taiji Kase on kuullut tarinoita Yoshitakasta. Eräs tunnettu Shito- ryu -ohjaaja oli kuuluisa jostakin erikoisesta tekniikasta, jonka avulla hän selviytyi kamppailuista aina voittajana. Yrittäessään soveltaa tätä tekniikkaa Yoshitakaa vastaan, hän tuli torjutuksi ja lensi useita metrejä salin poikki. Toisella tunnetulla opettajalla Kanken Toyamalla oli oletettavasti erikoinen "lihan repimistekniikka". Yoshitaka sanoi Toyamalle, että hän voisi yrittää soveltaa tätä tekniikkaa hänen reisilihakseensa. Toyama tarrasi Yoshitakan reiteen, mutta mitään ei tapahtunut. Yoshitaka sanoi hänelle, että yrittäisi kovempaa, mutta... Kase naureskeli kertoessaan näitä tarinoita.
"Oliko Shotokanin harjoittelu kovempaa noihin aikoihin?" "Kyllä, koska elettiin sota-aikaa ja suhtautuminen harjoitteluun oli todella vakavaa. Harjoiteltiin paljon gohon, sanbon sekä jiu ippon kumitea ja hyökkäykset tehtiin tosissaan. Käytimme muun muassa tietynlaista sanbon kumite -harjoitusta, jossa hyökkäys tehtiin ikään kuin ryntäämällä. Sen tarkoituksena oli saada vastustaja kiinni."
"Olivatko loukkaantumiset yleisiä?"
"Kyllä. Joskus yliopiston opiskelijat tulivat salille ja koska he olivat yleensä kokeneempia, erittäin nopeita ja voimakkaita, heidän kanssaan ei tehnyt mieli harjoitella kumitea."
Shotokan dojo tuhoutui vuoden 1945 pommituksissa, Japani antautui ja Yoshitaka Funakoshi kuoli. Kaikki tämä tapahtui muutaman kuukauden sisällä. Karaten harjoittelu loppui vähäksi aikaa, mutta alkoi sitten hitaasti elpyä.
Niinkin aikaisin kuin 1947 oli Life-lehdessä kahden sivun artikkeli karaten harjoittelusta Japanissa. Kun näytin tätä artikkelia sensei Kaselle, hän tunnisti välittömästi kaksi kuvassa ollutta karatekaa, jotka olivat Hiroshi Kamata ja Gojuru Harada. Kaikeksi onneksi karate onnistui välttämään amerikkalaisten budolajeille määräämää harjoittelukieltoa, joka koski muun muassa kendoa ja judoa. Kasen mukaan tämä tapahtui siksi, että karatekat väittivät lajia kiinalaisperäiseksi eivätkä japanilaiseksi, joten heidän annettiin harjoitella rauhassa.

Sodan jälkeen Taiji Kase kirjautui Senshun yliopistoon. Hän jatkoi harjoitteluaan yleten karatejoukkueen kapteeniksi. Opettajana toimi Genshin Hironishi ja harjoitukset olivat rankkoja. Kun Kase kuuli Shigeru Egamin olevan Chuon yliopistossa, hän aloitti harjoittelun myös siellä saadakseen opetusta häneltäkin ("erittäin terävää tekniikkaa"). Todellisuudessa Kase oli intohimoinen karaten suhteen ja kun näytin hänelle ryhmäkuvaa vuodelta 1951, hän osoitti minulle erästä eturivissä olevaa henkilöä (nimi jäi hieman epäselväksi). Hän sanoi, että kuuluisa Tadao Okuyama oli majaillut kuvassa olevan henkilön luona. Kase otti yhteyttä tuohon kaveriin saadakseen kontaktin ja opetusta salaperäiseltä Okuyamalta.

Tässä eräs melkein unohdettu tarina karatesta. Kun puhuimme sodanaikaisesta Shotokanista, sensei Kase mainitsi Yoshitakan ryhmän olleen tekemisissä salaisten agenttien kouluttamisen kanssa.
"Nakano-koulu?", kysyin. Kase vastasi myöntävästi ja painotti vielä, että koulusta vastaavat henkilöt olivat pyytäneet Yoshitakaa opettamaan heitä. Kase lisäsi, että jotkut Yoshitakan oppilaista olivat neuvoneet häntä olemaan sekaantumatta asiaan, joten lopulta Tadao Okuyama sai opettamisen tehtäväkseen. Yoshitaka Funakoshi toimi muodollisesti opettajana ja hän saattoikin käydä siellä muutamia kertoja, mutta Okuyama hoiti käytännössä opettamisen.
"Mitä hän sitten opetti?"
"Tappotekniikoita", vastasi Kase.
Joka tapauksessa Kase opiskeli yhdessä Tadao Okuyaman kanssa noina sodanjälkeisinä vuosina. Hän kertoi Okuyaman tekniikan olleen varsin erikoista. Kun kysyin tarkemmin tästä, Kase vain pyöritti päätään ja hymyili. Okuyama oli todellakin erikoinen ja kun Kase katsoi vielä vanhaa valokuvaa Shotokanin konkareista, hän totesi Okuyaman olleen kaikkein "korkein" koko tuosta karatepolvesta.

Kerran sitten Okuyama oli kadonnut vuorille harjoittelemaan ja tämän jälkeen hän liittyi shintolaiseen Omotokyu-lahkoon. Itse asiassa tuo samainen lahko vaikutti myös Morihei Ueshibaan. Okuyamasta tuli Omotokyun johtajan henkivartija ja hän asui lahkon päämajassa, jonka vuoksi häneen oli lähes mahdotonta saada yhteyttä. Yoshitaka Funakoshin ideana oli, että karaten on kehityttävä jatkuvasti. Okuyama oli ottanut tämän ajatuksen todella omakseen.
"Kehity, kehity, kehity", toisteli Kase Okuyaman sanoja. Hän ei uskonut satoihin mekaanisiin toistoihin, vaan etsi aina tekniikan todellista luonnetta. Kase sanoi Okuyaman tekniikassa olleen hyvin erikoislaatuista voimaa, joka ei ollut lähtöisin lihaksista tai kimestä, vaan se oli jotain muuta. Mielenkiintoisena lisänä Kase kertoi Shigeru Egamin saaneen viimeisimmät ajatuksensa Okuyamalta. Ei kopioimalla suoraan, mutta saamalla vaikutteita.

Sodan jälkeisinä vuosina eri tyylisuunnat saattoivat kokoontua harjoittelemaan yhdessä (kokan keiko). Nämä harjoitukset olivat yleensä fyysisesti hyvin rankkoja, varsinkin jos samalla pidettiin tyylien välisiä kilpailuja. Sensei Kase muistaa vielä, kun vuonna 1949 Itä-Japanin Shotokan-yliopistojen väki meni Kiotoon kohdatakseen lännen yliopistoja, kuten Ritsumeikan, Doshishan, Kansoin ja niin edelleen. Näissä harjoiteltiin enimmäkseen Goju- ryu -tyylisuuntaa ja ehkä joissain oli myös Shito-ryu -ryhmiä. Kase muisteli, että ennen kumite-osuuden alkamista Shotokanin ohjaajat sanoivat oppilailleen kyseessä olevan ottelun ilman kontaktia. Todellisuudessa he halusivat oppilaidensa ymmärtävän, että näin sanoessaan he tosiasiassa tarkoittivat ottelua "kontaktilla". Kun myös Goju-ohjaajat virittivät omia oppilaitaan samanlaisilla kannustuksilla, muuttuivat ottelut nopeasti verilöylyiksi, joissa useat osanottajat tulivat tyrmätyiksi, menettivät tajuntansa tai hampaansa.
Sattuneiden lukuisien loukkaantumisten vuoksi pidettiin palaveri, jossa pohdittiin pitäisikö otteleminen lopettaa. Jotkut yhtyivät tähän mielipiteeseen, mutta Taiji Kase sanoi, että he jatkavat niin kauan kuin pysyvät pystyssä. Joka tapauksessa sovittiin, että joukkueiden kapteenit kohtaisivat toisensa. Kase kohtasi Ritsumeikanin kapteenin, jonka hän onnistui tiputtamaan. Kysyin oliko hän itse loukkaantunut. Kase kertoi olleensa onnekas ja välttyneensä tältä, vaikka muistaa juuri ja juuri pystyneensä väistämään Ritsumeikanin miehen haiton, joka oli tehnyt uuden jakauksen hänen hiuksiinsa. Gojun harjoittelijat olivat riskejä, Kase muistelee, mutta Shotokan-tyyli toimi hyvin heitä vastaan ulottuvine yokogeri- ja mawashigeri-potkuineen. Goju oli enemmän "lähietäisyys-tyyli", eivätkä he vielä tuolloin käyttäneet noita potkutekniikoita. Ne alkoivat tehdä tuloaan Goju-tyyliin juuri noihin aikoihin.

Shotokan-tyyli ei ollut vielä erityisen järjestäytynyttä, mutta useat ryhmät tai jaostot – Keion, Hosein, Wasedan, Takushokun, Chuon ja Senshun yliopistojen karateryhmät – onnistuivat tekemään yhteistyötä. Kun Kase läpäisi 3.dan vyökokeensa vuonna 1949, se tapahtui ennen kuin kaikkien yliopistojen edustajista muodostettu kollegio oli aloittanut toimintansa. Saman vyökokeen läpäisivät myös Chuon Jotaro Tagaki ja Takushokun Shimamura. Asiat tuntuivat olevan hyvällä tolalla, mutta tietenkin eri ryhmien välillä esiintyi teknisiä erimielisyyksiä. Näitä esiintyi myös Japanissa 1930- ja 1940-luvuilla olleiden sekä Kiinassa, Mantshuriassa tai muualla Japanin imperiumin alueella palvelleiden välillä. Ensimmäisellä tapaamisellamme vuonna 1981 Kase kertoi esimerkin tästä. Kun Masatoshi Nakayama oli palannut takaisin Japaniin (Kiinasta, suom. huom.) ja hän näki nuorempien oppilaiden harjoittelevan yokogeria, mawashigeria ja muita uusia tekniikoita, oli hän tokaissut, että tuo ei ole Shotokan karatea. Kase vahvisti tämän tarinan ja kertoi Nakayaman hokeneen usein, ettei voi hyväksyä noita muutoksia. Luonnollisesti nämä uudet tekniikat olivat jo vakiinnuttaneet asemansa, eikä mennyt pitkää aikaa kun Nakayama itse otti niitä mukaan näytöksiinsä.

1950-luvulla eri Shotokan-tyylin ryhmät alkoivat hajaantua ja Taiji Kase liittyi Japan Karate Associationiin (JKA) yhtenä sen kokeneemmista jäsenistä. Kuinka tämä tapahtui? Kase oli jättänyt yliopiston taakseen ja muuttanut Tokion esikaupunkialueelle. Hidetaka Nishiyama asui myös lähistöllä ja hän poikkesi usein houkuttelemaan Kasea JKA:n riveihin. Kase oli kahden vaiheilla. Hän oli aloittanut Yoshitaka Funakoshin ja Hironishin ryhmässä ja kertomansa mukaan monet Hironishin oppilaista yrittivät taivutella häntä avaamaan oman salin, jonka alaisuudessa he voisivat perustaa oman liiton ja harjoitella karatea. Sitä ei koskaan kuitenkaan tapahtunut ja niin Kase liittyi JKA:han saaden tämän avulla karaten elämäntehtäväkseen. Sehän oli tietenkin asia, jota hän oli aina halunnut. Huomautin sensei Kaselle, että sen aikainen JKA oli noussut Yotsua dojon pohjalta ja siellä opettivat valtaosin Takushokun miehet. Aiheuttiko tämä vaikeuksia hänelle koska hän tuli Senshulta?
"Ei", hän vastasi. "Ja se oli pääosin Masatoshi Nakayaman ansiota. Nakayamalla oli hyvä sydän ja hän halusi että kaikki toimisivat yhdessä, joten se ei ollut meille ongelma."

Todellisuudessa Taiji Kase oli erittäin tärkeä jäsen JKA:lle. Yhtenä johtohahmoista hän oli muun muassa laatimassa ensimmäisiä kilpailusääntöjä. Hän oli myös vanhempaa opettajasukupolvea, joka tarkoitti sitä, että hän oli vastuussa ensimmäisten ulkomaille lähetettävien ohjaajien kouluttamisesta. Sellaiset nimet kuten Hirokazu Kanazawa, Keinosuke Enoeda ja Hiroshi Shirai, jotka olivat itse asiassa JKA:n (kilpailu-) mestareita, olivat hänen kanssaan maailmankiertueella vuonna 1965. He pitivät näytöksiä kaikkialla matkatessaan. Terry O'Neill, Britannian maajoukkueen entinen kapteeni, kertoi minulle nähneensä yhden noista varhaisista näytöksistä. Hän sanoi Kasen olleen selkeästi ryhmän johtaja, joka otti muut vuorotellen parikseen ja toisinaan hieman kopautti heitä.
"Eli he pitivät Kasea ylempiarvoisena?"
"Kyllä", Terry vastasi. "Ehdottomasti."
JKA alkoi lähettää opettajia ulkomaille 1960-luvun paikkeilla ja Kase itse liittyi tähän joukkoon muutamaa vuotta myöhemmin. Hän opetti lyhyen aikaa Etelä-Afrikassa ja asettui sittemmin vaimonsa ja tyttäriensä kanssa Ranskaan, joka on ollut hänen tukikohtanaan viimeiset kolmekymmentä vuotta.

Ranskalaisen karaten perustaja Henry Plée oli henkilö, joka kutsui Kasen Ranskaan. Tosin sattumallakin oli sormensa pelissä. Plée valmisteli kesäleiriä St. Raphaeliin ja oli kutsunut Hiroshi Shirain opettajaksi. Shirai ei kuitenkaan päässyt tulemaan, mutta järjesti sijaisen itselleen. Kun Plée huomasi tuon sijaisen olevan Kase, hän pettyi. Plée ei ollut koskaan tavannut Kasea, mutta oli nähnyt karatekuvia hänestä Marabout Flash-sarjan taskukirjassa, eikä tuolloin ollut vakuuttunut hänen tekniikastaan. Hän alistui kuitenkin opettajan vaihtumiseen ja kun leiri sitten käynnistyi, hänen mielikuvansa Kasesta muuttui hyvin nopeasti. Kase sai hyvän kontaktin oppilaisiin ja hänen tekniikkansa oli vaikuttavaa. Kurssin päätyttyä sovittiin, että Kase tulisi opettamaan Henry Pléen suositulle salille Pariisiin. Niin… ja Plée kirjoitti Budo Magazine Europe -lehteensä artikkelin, joka oli otsikoitu "Dangers Sur Les Interpretations Des Photos De Karate" (varo tuomitsemasta karatea valokuvien perusteella).

Kase oli tarkka ja vaativa opettaessaan kihonia ja kataa. Kumitessa hänen tekniikkansa oli vapaampaa. Hän painotti ajoitusta, tekniikkavalintaa ja voiman oikea-aikaista käyttämistä. Hyvin tunnettu Pléen salilla harjoitellut skottilainen karateka Tommy Morris kertoi minulle, että kumitessa Kase osasi todella liikkua. Valitettavasti näistä ajoista hänestä ei ole juurikaan filmitallenteita. Minulla on lyhyt otos Britannian mestaruuskilpailujen näytöksestä, jossa hän puolustautuu kahta hyökkääjää vastaan. Hän näyttää heittelevän heitä suhteellisen kevyesti. Toisessa pätkässä IAKF:n mestaruuskilpailuista muutamaa vuotta myöhemmin hän esittää Meikyo-katan. Kontrastina nykyisin esitettäville katoille Kasen Meikyo ei ole teatraalinen tai ylikorostettu; tekniikka on taloudellista mutta vahvaa, liikkeet ovat sulavia ja seuraavat hyvin toisiaan. Kypsän karatekan kata, voitaisiin kai sanoa.

Olen ollut kirjeenvaihdossa Henry Pléen kanssa useiden vuosien ajan ja joitakin vuosia sitten vieraillessani Pariisissa puhuimme niistä lukuisista japanilaisista opettajista, joita hän kutsui salilleen opettamaan 50- ja 60-luvuilla – Hiroo Machizuki, Tetsuji Murakami, Tsutomu Ohshima, Mitsusuke Harada ja Taiji Kase. Henry kertoi, että hänellä oli tapana testata opettajien kovuus ottelemalla heidän kanssaan pian sen jälkeen, kun he olivat tulleet. Hän on esimerkiksi lyönyt Murakamia etukädellä niin, että hänen otsaansa jäi kananmunankokoinen kuhmu muistoksi. Onko hän otellut Kasen kanssa? On tietysti. Henry on harjoitellut judoa useita vuosia, joten ottelun kuluessa hän liikkui nopeasti sisälle ja yritti heittoa. Kase ei hievahtanutkaan. Hän oli kuin kallio ja kun Henry päästi irti ja yritti ottaa etäisyyttä, hän sai maistaa Kasen jalkasyrjäpotkua, joka taittoi hänet kaksinkerroin. "Hyvä on, nyt tiedän kumpi on vahvempi", hän sanoi Kaselle. Kun kysyin tätä asiaa Kaselta, hän hykerteli. Kyllä tämä tosiaan tapahtui. Plée on harjoitellut judoa, mutta hän itsekin on kokenut judoka. "Ja japanilaisen judon taso on korkea", hän lisäsi.

Seuraavassa siteeraan, mitä Plée totesi haastattelussaan ranskalaiselle Bushido-lehdelle:
Sensei Kase on vain pieni mies, mutta hän on tavoittanut taistelutaidon sielun. Hänen poikkeuksellinen kykynsä on lähtöisin kahden karatemuodon harjoittelusta. Toinen pohjautuu taisteluun ja toinen perusasioihin. Toinen Kasen vahvuus on tämä yksinkertainen strategia; hän mukautuu vastustajaansa. Kun hän näkee tilaisuuden, hän käyttää hyvää ajoitustaan ja liikkuu sisälle. Kasen kokemus todellisesta taistelusta tekee hänestä vahvan. Olen usein ollut todistamassa erikoisharjoituksia, joissa ovat olleet Kasen lisäksi Shirai ja Enoeda. He ovat harjoitelleet kumitea. Jos näiden kahden ulottuvuus tai nopeus näyttää mahdollistavan heidän pääsynsä Kasen suojauksen läpi, laittaa hän isomman vaihteen päälle ja saa heidät perääntymään. Uskokaa minua, nämä ovat olleet harjoituksia isolla H:lla. Niitä seuraamalla olen oppinut ymmärtämään, mikä ero on ottelukaratella ja todellisella taistelulla, vaikka sääntöjä hekin noudattivat. Lisäksi minusta näyttäisi siltä, että hänen judokokemuksensa auttaa häntä. Hän on oppinut hyvin tavan, jolla kehon painopistettä muutetaan ja hän tietää milloin vastustaja voi hyökätä. Tämä tarkoittaa sitä, että vastustajan siirtäessä painopistettään hän ei pysty hyökkäämään. Se on juuri hetki jolloin sensei Kase suorittaa kuuluisan "syvän" hyökkäyksensä. Luulen, että judo on läsnä hänen tavassaan taistella. Muistan kun hän tuli Ranskaan, jossa paikalliset karatekat olivat saaneet vaikutteita Shukokai-tyylin karatesta ja heidän painopisteensä oli hyvin voimakkaasti etujalalla. Tämä tietenkin yllytti häntä heittelemään näitä onnettomia. En kuitenkaan neuvoisi yrittämään tätä samaa hänelle, sillä hän ei ole heitettävissä. Saatoin harjoitella toisinaan muiden kokeneiden harjoittelijoiden kanssa, joita pyysin salilleni. Koska olen harjoitellut judoa, saatoin joskus yllättää ja suorittaa onnistuneen heiton. En kuitenkaan koskaan pystynyt yllättämään Kasea. Hän on kuin betonia. Minulle hän on paras koskaan tapaamani taistelija. Hän rakastaa kumitea, eikä koskaan kieltäydy ottelusta.
Kerron vielä erään tarinan. En tiedä, vieläkö ranskalaiset karatekat muistavat Barouxin (Huom. Patrik Baroux oli Ranskan mestari 60-luvulla). Pidin hänestä paljon ja olin hyvin liikuttunut hänen kuolemastaan. Kaiken lisäksi hän oli suuri voittaja. Harjoittelin paljon hänen kanssaan. Eräänä päivänä, kun olimme palaamassa Euroopan mestaruuskilpailuista ensimmäinen palkinto mukanamme, hän kysyi uskoisinko hänen voivan pärjätä sensei Kaselle.
"Haluaisin ainakin yrittää." Kun kerroin tästä Kaselle, hän vastasi yksinkertaisesti että totta kai, milloin hän vain haluaa. Koitos tapahtui salissa aivan sisäänkäynnin vieressä. Hän antoi Barouxin tehdä pari kolme tekniikkaa, jonka jälkeen hän määräsi tahdin ja nautti Barouxin suupalanaan. Myöhemmin Baroux kertoi minulle, ettei olisi ikinä voinut uskoa sitä todeksi. Mikä mies!

Kun sopimus Henry Pléen kanssa oli päättynyt, Kase oli omillaan ja ohjasi leirejä eri puolilla Eurooppaa. Hän kuului JKA:han 1980- luvulle saakka, jolloin järjestössä ilmeni poliittisia ongelmia. Niinpä hän perusti oman organisaationsa. Henry Pléen sanoin, Taiji Kase ei ole koskaan ollut kiinnostunut politiikasta tai juonittelusta. Hän on vain aina halunnut tehdä karatea. Ero JKA:sta mahdollisti hänen kulkea juuri tätä tietä. Kasella ei ole enää vuosiin ollut omaa salia, vaan hän on katsonut paremmaksi kiertää ympäri Eurooppaa (tai missä hyvänsä) ohjaten leirejä, enimmäkseen vain mustille vöille. Vielä seitsemänkymppisenä hän teki tätä suurimman osan ajastaan, ennen kuin sai sydänkohtauksen viime vuonna (1999). Tämä oli tietenkin paha takaisku, mutta jo noin yhdeksän kuukauden jälkeen hän palasi salille ja ohjasi leirin Pariisissa. Tuolle helmikuun kurssille osallistui parisataa mustavöistä karatekaa. Muutamaa kuukautta myöhemmin vuorossa oli Hasseltin leiri, jossa sitten tapasimme.

Näin sensei Kasen opettavan ensimmäistä kertaa Lontoossa 1981 K.U.G.B.:n leirillä (Karate Union of Great Britain). Silloin hän opetti kataa ja oli mielenkiintoista nähdä, kuinka hän otti muodosta erilleen kohtia ja näytti muun muassa mikä on kulloinkin paras asento vastustajaan nähden. Hasseltissa hän veti tiettyjä kumite-tekniikoita ja hyökkäysyhdistelmiä keskittyen kuitenkin perusasioihin – seisontaan, hengitykseen, puolustus- ja torjuntatekniikoihin. Hän aloitti leirin menemällä läpi Sochin katan avausliikettä. Liikkeestä pitäisi löytää "kime" ja tuntea juurtuvansa alustaan vahvan seisonnan avulla tuntien kuin painaisi kaksisataa kiloa.
Ryhmä harjoitteli myös avokäsitekniikoita (shuto), ensin hitaasti ja hengityksen kanssa – tämä muistutti Gojun harjoituksia – ja sitten nopeasti ja terävästi (kime). Kun hän opetti torjuntoja, suoritettiin ne ensin pitkällä liikeradalla ja mahdollisimman voimakkaasti. Myöhemmin liikerataa lyhennettiin puoleenväliin ja lopulta muutamaan senttiin, mutta liikkeen voiman tuli pysyä samana. Taistelussa sinulla ei ole aikaa suorittaa torjuntoja maksimaalisen pitkillä liikeradoilla, mutta silti sinun tulee pystyä tarvittaessa vahingoittamaan hyökkääjän raajaa tai tehdä vastustajasi toimintakyvyttömäksi torjunnallasi. Kase kertoi oppilailleen, että karate on nopeutta ja voimaa (speed plus power karate) ja kumitessa on päästävä nollasta sataan prosenttiin silmänräpäyksessä. Kase painotti, että heidän on harjoiteltava "budo karatea".

Kun keskustelin myöhemmin hänen kanssaan, minuun teki suuren vaikutuksen kuinka laajalti ja hyvin hän tuntee japanilaisen budon. Hän puhui kendosta ja judosta sekä sellaisista judon suurista nimistä kuin Kyuzo Mifune ja Masahiko Kimura, jotka hän tunsi henkilökohtaisesti. Hän puhui myös Morihei Ueshibasta sekä aikidosta (jonka hän luokitteli Daito-ryuksi yhdistettynä shintolaisuuteen). Keskustelussa vilahti myös Yukioshi Sagawa, yli 90-vuotiaaksi elänyt Daito-ryu -mestari, joka kuoli muutama vuosi sitten ja oli joidenkin mielestä parempi kuin itse Ueshiba (jotkut väittivät hänen tulleen heti Takedan jälkeen, mainitsi Kase). Yksi Kasen vanhimmista oppilaista, Dirk Heene, sanoi minulle tunteneensa kaverin, joka oli harjoitellut Hakko-ryu ju-jutsua ja Kase selitti myös mistä Hakko-ryu on lähtöisin. Tietenkin Kase tuntee muut japanilaiset karate-tyylit ja monet niiden johtohahmoista. Esimerkiksi Mas Oyaman, jonka hän on tuntenut jo sotaa seuraavina vuosina, koska he olivat joskus harjoitelleet judoa yhdessä.

Kun Kase opetti, hän oli lempeä ja kärsivällinen. Ymmärrettävistä syistä hän ei rasittanut liikaa itseään, mutta kun hän näytti muutamia tekniikoita, ne olivat yllättävän teräviä varsinkin kun ottaa huomioon, että hän oli 71-vuotias ja toipumassa sydänvaivoistaan. Leiri oli vain mustavöisille, joilla useimmilla oli takanaan jo 20-30 vuotta kokemusta karatesta. Jotkut heistä olivat siirtyneet Kasen tyyliin muista liitoista ja osalla oli kilpailu-ura takanaan, jonka jälkeen he olivat ryhtyneet etsimään suuntaa ja syvyyttä harjoitteluunsa. Jotkut kertoivat minulle, että Kasen myötä he ovat löytäneet uutta sisältöä harjoitteluunsa. En itse harjoittele Shotokan karatea, enkä kykene sen vuoksi arvostelemaan eri liittoja tai järjestöjä jotka sitä opettavat. Taiji Kasen ryhmä tuntui mielestäni hyvin mukavalta ja sensein vaikutus siihen oli suotuisa. Lopulta harjoituksien ja vyökokeiden jälkeen, kun Kasen pitkä ja kiireinen päivä oli lopuillaan ja siirryimme ruokailemaan, minulla oli tilaisuus keskustella hänen kanssaan ja esittää mielessäni olleet kysymykset. Hän oli suorapuheinen, rakastettava ja jopa leppoisa.

Kun olimme syöneet, Dirk Heene ajoi minut, sensei Kasen ja hänen vaimonsa takaisin hotelleihimme. Vielä ennen kuin saavuimme hotellini eteen, Kase kysyi minulta englantilaisista karatekoista, joita hän oli tuntenut joskus 60-luvulla. Bob Poynton, Andy Sherry, Terry O'Neill ja Fank Brennan, vieläkö he mahtoivat harjoitella? Kun olin vastannut myöntävästi, hän jatkoi: "Se on hyvä. Olemme nyt eri järjestöissä, mutta silti samassa Shotokan-perheessä ja jokaisen tulisi pitää karatensa vahvana." Pysähdyimme hotellini eteen. Muistan vielä Kasen viimeiset sanat, kun olin jo noussut autosta ja hyvästellyt hänet. "Muista", hän sanoi, "jos näet heitä niin kerro terveiset, että jatkavat harjoitteluaan."